perjantai 24. tammikuuta 2014

luota haaveistasi hulluimpiin, silloin kuulut meistä vahvimpiin

Unelmat ja unet. Niiden voimalla mä jaksan tätä elämää. Sanotaan, että pitäisi lopettaa unelmoiminen ja alkaa elämään. Mä en usko siihen. Mun mielestä kaikkien pitäis unelmoida. Unelmoida kaikesta, mikä tuntuu ihan mahdottomalta ja hullultakin. Unelmoida niin isoista asioista, että melkein pelottaa.
DSC_2703     Mä näin viimeyönä niin ihanaa unta, että se piti hymyn mun huulilla koko päivän. Tuntui, että olisin saanut jonkun voimaa tuovan lahjan, toivoa siitä mitä voisi tapahtua. Se uni kesti ehkä viisi sekuntia, mutta nuo sekunnit olivat niin täydellisiä että en tarvinnutkaan enempää. Mä nään usein tosi ihania unia. Niissä kaikki tapahtuu juuri niin kuin mä olen unelmoinut. Ihmeellistä, että unet on oikeestaan alitajuntaan jääneitä juttuja, jotain mitä ei tietoisesti ajattele. Maailma, jonka mä olen itse täysin luonut. Maailma täynnä toiveita ja haaveita. Unet antaa mulle toivoa. Ne muistuttelee mua tunteista, joita olen joskus kokenut ja haluaisin vielä joskus kokea.
DSC_2734     Mä olen aina ollut myös pilvilinnojen rakentelija, unelmoija. Mä oon pienestä pitäen ollut aina vähän omissa maailmoissani. Ala-asteella mä sain keskittymisestä huonomman arvosanan, koska jäin liian usein haaveilemaan ja unohdin koulutehtävät. Silloin mä taidoin haaveilla mun tarravihkosta puuttuvista tarroista. Nyt mä unelmoin yliopistoon pääsemisestä, rakkaudesta, siitä kuinka haluaisin löytää jonkun, joka toisi kaikki mun parhaat piirteet esiin.
   Mä rakastan sitä kun voin sulkea kaiken hetkeksi ulkopuolelle ja kuvitella jonkun täydellisen tapahtuman mun mieleen. Mä teen niin usein kun mä kävelen ulkona. Mä katson tähtiä ja mun mieleen tulee joku ihana haavekuva. Mä en pärjäisi ilman niitä haaveita ja unelmia. Ne tuo voimaa silloin kuin kaikki muu tuntuu ikävältä.
DSC_2675   Olis helpompaa, jos ei tarvis vielä unelmoida niin isoista asioista. Että voisi olla se ekaluokkalainen Reetta, joka unelmoi brazeista ja tarroista. Tuntuu että siitä olisi vasta hetki. Nyt kuitenkin unelmoin jo menestyksestä ylioppilaskirjoituksista ja vanhojentansseista. Ja aikuisuudesta. Kaikesta ihmeellisestä, mikä on vielä edessä.
DSC_2717  Älä rakenna linnoja pilviin, sillä tuuli ne hajottaa. Älä katso syvälle silmiin, joita et voi unohtaa. Unelmoinnilla on haittapuolensa. Toi lausahdus on mulle äärimmäisen samaistuttava. Pilvilinnat tosiaan romahtaa usein. Harvoin mikään toteutuu haavekuvien mukaisesti. Kun herää ihanasta unesta, todellisuus tuntuu kamalalta. Mutta toisaalta uskon myös kohtaloon, kaikki tapahtuu juuri niin kuin on tarkoitettu. Joskus hairahtaa katsomaan silmiin, joita ei tosiaan voi koskaan unohtaa. Mulle on joskus käynyt niin. Ja niin tuskaista kuin se onkin, niitä silmiä ei koskaan unohda, vaikka haluaisikin. 

keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Mä toivon ja uskon

The wolf of the wall street ja sinä. Ei mulla ei ole miestä. Sinulla tarkoitan sinua, joka joskus olit ihastunut minuun, mutta mä en sinuun. Tyhmä minä. Viikonloppuna sut nähdessäni halusin kelata aikaa ja rakastua suhun. On totta, että sillon en kyennyt suhteeseen. Kesä, aurinko, festarit ja kaverit. Oh honey mitä meillä olisi voinut olla. Tyhmä minä. Tyhmä minä. Te sanotte etten ole enää minä. Kuka mä sitten oon? Ajattelen koko ajan vaan synkemmin sitä, kuinka me kaikki vain odotetaan kuolemaa. Tässä mä istun, koneella. Viikonlopun elokuva osittain valaisi sitä, kuinka oikeasti raha tuo onnen. Vaikka en käyttäisi rahaa, kuten elokuvan Jordan, huumeisiin ja huoriin, raha silti voi tuoda onnen. Mulla on päivittäin pinnallisia ajatuksia ja kovat ulkonäkö paineet. Itsevarmuus vaan rakentuu sen kautta. En vaan osaa kuvitella tulevaisuutta, että musta ei tulisi rikasta. Mä haluan menestyä elämässä ja löytää uudelleen itseni kaiken paineen keskeltä. 
Joskus mulla on niin tyhjä olo, että itken itseni uneen. Surusta itken. Tyhjyydestä itken. Kuka mä oikeesti oon? Voisinko voittaa vanhan minän uudestaan itselleni? Mä haluaisin muuttaa asioita kesältä ja koko elämässä niin paljon, mutta enemmän olen katunut asioita, joita en ole tehnyt, kuin virheitä, joita olen tehnyt. Esimerkiksi napata sinut viime kesänä. Mistä mä pystyin vaan tietää silloin, että olit noin ihana ja vastuuntuntoinen? Komeasta tiesin, että sitä sä olit. Ainiin, ja pitkäkin vielä, tosi pitkä. Mutta vielä kunnollinen... sellainen kunnollinen mies, joka oikeasti voisi rakastaa mua sellaisena kuin olen - huonoista päivistäni huolimatta. Nyt sä tuskin enää muistat mua ja siksi onkin parempi antaa virran viedä. Voi kumpa mä en olisi vastannut susta silloin "en tiedä", kuten kaikista aina olen. Voi kumpa mä olisin vastannut susta "ai jestas". Miksen mä sitten tule sanomaan sulle mitään? "Muistatko mua?" tai "Haluisitko lähteä mun kanssa elokuviin?" No tietysti, koska mä oon pelkuri. Mä en kykenesi siihen. Ja juuri nyt en tuntisi olevani enää tarpeeksi hyvä sulle. Ehkä sitten, kun löydän itseni uudelleen.
 Voisinko olla taas 10-vuotias lapsi, jolloin oikeita ongelmia ei ollut? Ajattelin sillon, että poikapöpöjä oikeasti on. Tai voisinko olla taas 5-vuotias, jolloin oli normaalia peuhata lumihangessa haalariin puettuna ja kommandopipo päässä? Odotan vain koko ajan tulevaa tai kelaan aikaa, jolloin tapasin sinut. Tällä hetkellä odotan vanhojen tansseja ja jatkoja ja risteilyä. Mun 18-vuotis synttäritkin on pian. Haluisin silti nähdä sut taas ja valvoa öitä jutellen sun kanssa. Mä en tiennyt silloin, mitä haluan tulevalta, mutta en mä ois halunnu sen menevän näinkään, kokonaan ilman sua. Pakko vaan myöntää sekin fakta, että tuskin tunnettiin. Mä oon vanha ja tylsä. Mitä mä oon sitten viisikymppisenä? Vaikka lumihangessa peuhaaminen ei olekaan nyt normaalia, mä tekisin niin silti, jos saisin siitä hymyn huulilleni. Nyt mun hymyn saa huulille vain ja ainoastaan mun ystävät ja perhe. Rakastan sitä, kuinka joku saa minut nauramaan. Nauraminen on kipu, rakkaus ja ilo. Se on kaikkea, mitä kuoleman odottamiselta haluan. Naurattakaa mua. Mä olisin halunnut nauraa sun ansiosta ja sun kanssa. Mä olisin halunnut tuntea sut, mutta sitä sä et saanut etkä saakkaan tietää, koska mä vastasin aina "en tiedä".
p.s. Ehkä me tavataan vielä joskus, mä toivon ja uskon

Mä oon tehnyt kaikkea maan ja taivaan välillä niin paljon, että en halua viettää aikaani paljon koneen äärellä. Oon miettinyt isoa taukoa sosiaalisesta mediasta, mutta parempi, että käytän sitä, kun siltä tuntuu. Mä oon pohtinut kaiken ajan itseäni. Mä oon tehnyt paljon itseni takia. Oon oppinut nauttimaan yksinäisyydestä ja liikunnasta on tullut mulle huumetta. Syömisestä myöskin... Mä toivon, vaikka mä en oo teitä muistuttamassa aina täällä blogin puolella, että rakastatte toisianne. Mikään ei oo parempaa, rakastakaa.